"What doesn't kill you makes you stronger.."

onnellinen ratsastaja. :D Ratsuna vanhatuttu cheeky Robi

Siitä onkin tosiaan tovi vierähtänyt, kun viimeksi olen blogia päivitellyt.. Tosin löysin vanhan aloitetun tekstin ja täräytän sen tähän ja jatkanpa siitä sitten lisää.. :) Mutta Kelly Clarksonia lainaten, että se mikä ei tapa, vahvistaa..

Elikkä heti kun pääsin takaisin sorvin ääreen ja työnmakuun, niin jopas unohtui blogin päivittäminen. Nyt ajattelin yrittää olla reipas ja hiukan raapustella tulemaan. :)
Kaikkien suureksi yllätykseksi pääsin maahan ilman MITÄÄN ongelmia!! Siis mitä ihmettä!?!  Olin varautunut ongelmiin ja minulla oli oikein mahtava masterplan, jonka olisi voinut vahvistaa vähintään 4 ihmistä, rahaa oli kerätty tarpeeksi kokoon ympäri ämpäri kyliltä, viisumin numero balin lentokentällä kysytty Sallalta puhelimen välityksellä. Hyvä minä! :) ajoissa aina ja näin.. Tosiaan olin tehnyt niin tarkan tarinan ja infonnut ihmisiä siitä, että vahvistaavat sen tarvittaessa, jos immigration kyselee. Eivät meinaan vissiin ihan mielellään noita puolen vuoden viisumeita myönnä ilman haastatteluja. No olin ihan löysät housuissa Perthin lentokentällä, kun odotin vuoroani passin ja viisumin tarkastukseen. Siinähän ne yleensä heittää punaisen huutomerkin pään päälle ja huutaa immigrationia hakemaan kriminaalit pois ihmisten silmien alta. No siinä yritin peitellä hermostuneisuuttani haukottelemalla ja esittämällä oikein väsynyttä.. Eikös se haukottelu hevosiakin rauhoita, toimii myös meikäläiseen. :D No virkailija otti passin ja katteli mua ja kuvaa. Sydän löi ylikierroksia ja olin valmiina odottamaan prinssi uljaan pelastusta, nimittäin jos nyt menetän tajuntani jännityksestä. (vahvasti epäilen kyllä sitä prinssi uljasta käsivarsineen, ihan olisin saanut rauhassa kaatua kovalle betonilattialle ja lyödä pääni). Sitten virkailija antoi passin ja kiitti.. Olin varmasti näky, kun seisoin hölmönä suu auki ja eväkään ei värähdä. Aivan kuin näkymätön muuri olisi estänyt kävelemästä läpi! Katsoin hölmönä miestä ja passia ja asiat hiukan hitaasti tajuttuani yritin normaalisti poistua paikalta. Se tosin saattoi ehkä näyttää panikoivan hevosen rynnimiseltä, ettei kukaan vaan enää kerkeisi pysäyttää ja perua päätöksiään! (yritin näyttää hyvinkin normaalilta, mutta jotenkin koin ihme piristymisen lähes puoli unessa olevasta, haukottelevasta zombista ADHD-aktiiviseen, ei niin täysillä käyvään ihmiseen.) Ei siis haastatteluita, ei mitään! Melkein harmitti, etten päässyt kertomaan niin mahtavaa suunnitelmaa, mutta säästetään se sitten ensi kertaan! Hyvähän se on olla jo valmiina! :) Olinkin lentokentän terminaalin edessä jo reilun 15min päästä lentokoneen laskeutumisesta. Kentän ulkopuolella fiilikset oli mitä mainioimmat ja teki mieli huutaa, hyppiä ja pomppia. Mutta hillitsin taas itseni, alan siis vissiin aikuistua? Epäilen kyllä ehkä tätäkin.. Ja tällä kertaa maksoin taksini ihan kotiovelle asti ja itse. :D Olipa mukavaa olla taas kotosalla! :) [täältä löytyy kuvia tästä talosta missä asustelen. :))]

No nyt on reilu pari viikkoa aktiivista työntekoa takana ja sanotaanko, että ei ne työt tunnu tekemällä loppuvan! Ihan saa huoletta tehdä 12 tunnin työpäivää, jos siltä tuntuu ja vaikkei tuntuisikaan. Olenkin toiminut freelancer ratsastajana eli en käytännössä ole kenellekään töissä, vaan ratsastan vain eri valmentajille hevosia. Lisäksi olen nyt kohta viisi viikkoa hoitanut tuon Jessikan kanssa kahta hevosta, kun itse valmentaja/omistaja lähti töihin pohjoiseen niin jätti hevoset meidän vastuulle. Kelpaa. :) Tämä on itse asiassa ollut pelastukseni.. Siitä hetken päästä lisää.

että semmosta..

Ei nimittäin ole tuo elämä ollut ihan pelkkää ruusuilla tanssimista. Jonkun kolme viikkoa sitten sain potkun jalkaani, tosin ihan omaa tyhmyyttäni. Mitä pitää muistaa näiden hevosten kanssa: älä koskaan luota niihin! No siinä viikko oli muutenkin ihan kamalaa, nimittäin Jessikalla lainassa olleeseen autoon murtauduttiin kesken rata-aamun. Radan parkkipaikalla on elämää heti neljästä asti ja ihmisiä liikkuu siinä kokoajan. Kuitenkin neljän ja puoli kuuden välillä aamulla, kesken vilkkaimman ajan joku torvi oli murtautunut autoon ja varastanut Jessikan käsilaukun… Onneksi siellä ei tällä kertaa ollut kamalasti rahaa, mutta sinne meni kaikki kortit, passi, ajokortti, ja kaikki.. että jee jee.. Ja kun tuo passin saaminen täällä ei ole ihan helppoa, kun tosiaan pitää tuonne toiselle rannikolle lähteä hakemaan sitä.. Ja ajokortin saa vain suomesta ja sitä rataa. Halpaa lystiä.;) (Myöhemmin tosin selvisi, että onneksemme tätä Sherlock Ryymin oli laittanut passin eri laukkuun edellisen kostean illan jäliltä, iso helpotus! Kiitos kosteiden iltojemme. :DD)

suomitytöt kisoissa :))

No itselle kävi sitten vähän hassusti kaksi viikkoa sitten.. (eli suomeksi lokakuun alkupuolella) Ketään ei varmasti millään tapaa yllätä, että mursin solisluuni.. Kaunis maanantai aamu ja uljas rautias ratsuni farmilla.. No olin nousemassa selkään, en päässyt ihan yhtä näppärästi kyytiin kuin yleensä, tunsin kuinka hevonen vähän jännittyi. No seisoin hetken jalustimella ja heiluttelin satulaa. No sitten istahdin kyytiin. Samoin tein kun pääsin kyytiin sain kyllä semmoisen hyppysarjan, että huh huh.. Hetken keikuttuani löysin itseni maasta haukkomasta henkeäni ja sinne jäin polvilleni keräilemään itteäni. Olinkin oikein näyttävästi laskeutunut kovalle maalle suoraan olkapäälleni. Uuu jee, ja niinpä solisluuni sanoi naps.. Eikun sairaalaan ja röntgeniin.. Hiukan piti huumoria matkalla repiä ja itseä ruoskia, kun olin tollo ja annoin tuon tapahtua. No kuten joku viisas on joskus todennut, että se mikä ei tapa niin vituttaa.
Sairaalassa selvisi, että onnekseni kuitenkin kyseessä vain murtuma, ei poikki! Vähänkö tuuletin! No ennustehan oli että ainakin 6 viikkoa käsi kantositeessä, ei ratsastusta tai töitä. Hitot minä sanon! No nyt kaksi viikkoa kulunut.. Vielä ainakin viikko, että uskallan nousta ensimmäisen hevosen selkään.

Jessikan kanssa takarataa puksutellaan ympäriinsä kera Alby & Scooter

....
No siinä vissiin vierähti sitten vähän enemmän, kun pari viikkoa.. Tätä ei voi tapahtua kuin minulle.. Ei vaan voi.. Ette edes usko, mutta..
Tosiaan samoin tein jatkoin hommia, mutta tosi vähän vaan. Viiletin menemään pitkin ascotin katuja käsi kantositeessä ja toisessa kädessä hevonen. Seuraavana aamuna hoidin entiseen malliin tämän yhden Malcomin kaksi hevosta, siivoilin jaardit, lakasin, laitoin vedet, ruokin, satuloin ja vein radalle. :D Alkuun tuotti vähän hankaluuksia ja piti kehitellä näppärä tyyli, että kaikki hommat onnistu ilman suurempia kipuiluja. Ja kaikki menikin tosi hyvin ja innoissani treenasin salilla cross trainer-laitteella n. 6krt/viikossa. No elättelin siinä kahen ja puolen viikon jälkeen toiveita, että okei vielä hetki ja sitten hevosen selkään. Kävin muutamana aamuna tekemässä täyden aamun yhdelle valmentajalle radalla ja kaikki meni tosi hyvin. (ei juurikaan kipua, mitä nyt vähän, mutta sitä ei laskettu) No yks kaunis päivä elämäni parhaissa voimissani harjasin kiireessä hiuksia.. vasemmalla kädellä.. Saanko kysyä, että miksi?!?! Ja tunsin/kuulin kivan NAPS-äänen.. No seuraava ääni olikin sitten meikäläisen hillitön kiroilu ja huuto ja seuraavaksi taas haukottiin henkeä! Sepä näppärästi murtu siis uudestaan, jee jee että muuten vitutti vielä vähän enemmän.. Ja voinpa kertoa, että olihan kaksi kertaa kipeämpi ja en voinu käyttää sitä juuri ollenkaan.. Siispä se pysyi kiltisti kantositeeseen köytettynä lähes 24/7 hetken.. Siinä masennuksissani makasin yliviikon, melkein puolitoista tekemättä yhtään mtn sängyssäni ja katoin vaan Greyn anatomiaa. Pyörin hirveässä itsesäälissä ja ärsytyksessä, en käynyt enää salilla. :D No sitten terästäydyin kun käsi alkoi tuntua suht hyvältä taas. Aloin varovasti käymään taas aamuisin töissä ja sehän vahvistui. Tosin kerrankin opin virheistäni ja otin varovasti ja vältin kyllä vasemman käden käyttöä parhaani mukaan. Kas kummaa olikin sitten ensimmäisesti murtumasta kulunut se 6vkoa ja reippaana tyttösenä menin jälleen sairaalalle.. Reitti ja käytännöt alkoi tulla jo aika tutuksi.. -.-' Onnekseni käsi oli luutunut aika kivasti toisen murtuman jälkeen. Lääkäri alkoikin siinä luetella mitä en saa tehdä ja että pitää olla varovainen.. No listassa tuli nyrkkeilyt ja muut, ratsastusta ei mainittu.. Kysyinkin sitten varovasti, että saisinkos clearancen, että pääsen taas ratsastamaan. Kun tämä harrastetalli missä käyn, niin haluaa varmistaa että olen varmasti kunnossa.. Köh köh.. harrastetalli ja rauhalliset kouluhevoset kyseessä. ;) tiddii ja sain clearancen, jee! Tosin sillä ehdolla etten tipu, enhän toki. ;) Seuraavana aamuna olinkin jo sitten takaisin hevosen selässä ja kylläpä se tuntui M-A-H-T-A-V-A-L-L-E! :))

No on sitä tullut jo lenneltyä lahjakkaasti hevosen selästä, mutta minkäs teet.. Aina ei voi voittaa. :) Polvikin sanoi tuossa aiemmin viikolla vähän riks ja raks, kun tipuin jaloilleni ja muu kroppa pyörähti, mutta jalka ei sen mukana.. Jonkunhan siinä on periksi annettava.. :D No tosiaan poksia odotellessa..

Tosiaan laitanpas tämän nyt tulemaan ja kirjottelen PIAN lisää noista muista kuulumisista, kun tää nyt oli aika vanhaa tietoa. :)

Palataan astialle!
Love,
Paula